Kun hyveistä ryhdytään vakavissaan puhumaan, on paras aloittaa A:sta: A niin kuin antiikki ja Aristoteles. Aristoteles ei ollut ensimmäinen, joka antiikin Kreikassa keksi hyveistä puhua, mutta Aristoteles rakensi hyveiden ympärille eettisen järjestelmän, joka pienin viilauksin on yhä edelleen täyttä tavaraa. 

Aristoteles perusti hyve-etiikkansa kahden kysymyksen varaan: millainen on hyvä ihminen ja mikä on ihmiselle hyvää. Näihin kahteen kysymykseen Aristoteles vastasi yhdellä ja samalla vastauksella. Hyveet ja niiden mukainen toiminta tekevät sekä ihmisestä hyvän että ihmiselle itselleen hyvää. 

Aristoteleen mukaan ihminen on ennen kaikkea sosiaalinen olento. Hänestä tekee ihmisen se, että hän elää elämänsä erilaisten yhteisöjen jäsenenä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Yhteisön kannalta ei ole samantekevää, millaisia ihmisiä sen jäsenet ovat. Voidakseen ja toimiakseen hyvin jokainen yhteisö tarvitsee jäsenikseen nimenomaan hyveellisiä ihmisiä. Hyveet kun tekevät ihmisestä hyvän ihmisen ja sellaisena myös hyvän yhteisön jäsenen.

Siksi toisekseen, hyveet ovat myös parasta, mitä ihminen voi itselleen saada. Jokainen meistä haluaa elää hyvää elämää, eikä hyvän elämän eläminen ole ihmisen kaltaiselle yhteisölliselle olennolle mahdollista, ellei hänellä ole hallussaan ainakin keskeisimpiä hyveitä. 

Aristoteelinen hyvekäsitys liittää siis toisiinsa yhteisön ja yksilön hyvän. Ominaisuus ei voi olla hyve, ellei se ole hyvä sekä ihmisen itsensä että hänen ympärillään olevien kannalta. Kysymykseen siitä, kumpi on tärkeämpi, yksilön vai yhteisön etu, hyve-etiikka antaa selkeän vastauksen: kumpikin on yhtä tärkeä, sillä ei olemassa yhtä ilman toista.

Hyveet ovat ne ominaisuudet ja luonteenpiirteet, jotka tekevät ihmisestä hyvän – joko ylipäätään ihmisenä, tai jossakin tietyssä tehtävässä tai roolissa. Hyvällä kasvattajalla on hallussaan kasvattajan hyveet, hyvällä jalkapalloilijalla jalkapalloilijan hyveet ja hyvällä lääkärillä lääkärin hyveet. Olimmepa keitä tahansa, aina on olemassa jotkin kriteerit, joiden perusteella meitä voidaan pitää hyvinä siinä, mitä olemme tai teemme. Nämä kriteerit ovat niitä, joita kutsutaan hyveiksi. 

Tämä määritelmä tekee hyveistä koko ihmiskuntaa yhdistävän tekijän. Ei ainoastaan antiikin Kreikassa vaan kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina on ollut käsitys siitä, millaiset ominaisuudet tekevät ihmisestä hyvän ihmisen. 

Siihen, mitä ominaisuuksia pidetään hyveinä tai miten jokin tietty hyve ymmärretään ja määritellään, eri kulttuurit antavat tietenkin erilaisia vastauksia. Ne hyveet, jotka tekevät työntekijästä hyvän työntekijän, voivat Kiinassa tai Japanissa olla aivan erilaiset kuin Suomessa. Amerikassa ystävällinen ihminen istuu bussissa ventovieraan viereen ja ryhtyy kyselemään tämän kuulumisia, Suomessa – tai ainakin Helsingissä – ystävällinen ihminen istuu toisen viereen vain pakon edessä eikä missään tapauksessa ryhdy häiritsemään ja ahdistelemaan vierustoveriaan puhumalla tälle. 

Olennaista on, että hyveiden kautta opimme ymmärtämään paitsi itseämme myös vieraita kulttuureita ja niihin kuuluvia ihmisiä. Kummallisella tavalla käyttäytyvä vierasmaalainen ihminen ei luultavasti ole paha tai ilkeä, ei mitä ilmeisimmin edes hullu tai omituinen. Hänen kulttuurissaan vallitsevat hyveet saattavat vain olla erilaisia kuin mihin olemme tottuneet tai hän saattaa ymmärtää hyveiden sisällön ja merkityksen eri tavoin kuin me. Jos pääsemme perille hänen hyveistään ja opimme tulkitsemaan hänen sanojaan ja tekojaan niiden kautta, saamme todennäköisesti huomata hänen olevan kaikin puolin hyvä ihminen. Tai ainakin aika hyvä ihmiseksi.